Kuusikymppisen tärkein kehitystehtävä on ajatella omaa kuolemaa. Ei paeta kuolemaa. Ei unohtaa kuolemaa vaan ajatella kuolemaa. Ajatella sitä asiana. - Joillekin kysymys omasta kuolemasta tulee jo paljon aikaisemmin vastaan. Itselläni alle nelikymppisenä oli epäilys kuolettavasta aivokasvaimesta. Ennen kuin tutkimustulokset olivat tiedossani jouduin valmistautumaan. Valmistauduin siihen, että saan tiedon kasvaimesta, joka vie kuolemaan. - Tämä valmistautuminen ei koskaan unohdu ja väitän, että sillä on vaikutuksensa siihen miten ilmaisen itseäni kirjoittamalla. - Arvokas kuusikymppisyys on haaste. En pidä kuusikymppisistä, jotka heittäytyvät levottomiksi lentelijöiksi ympäri maailman. En pidä siitä, jos kuusikymppisyys aiheuttaa jonkinlaisen vastuuttoman riehan. Tänä päivänä kuusikymppinen ihminen ei sinänsä välttämättä ole raihnas. Ei hän vielä nojaa kävelykeppiin, jos ei nojaa. Monilla kuusikymppisillä on millä mällätä ja he mälläävät. - Se on irvokkuutta silloin kun nuorissa on aitoa huolta ilmastonmuutoksesta, muovijätepyörteistä, kulutuksesta, elonkehän kestävyydestä. - Kun puhun traumatisoitumisesta niin kohdallani siihen kyllä liittyy ajatus menetetystä nuoruudesta. Katson että se on oikea ajatus. Menetin mahdollisuuden vaimoon ja lapsiin. - Mutta katkera kuusikymppinen on kauhistus. Mikä on toimenkuvani tästä eteenpäin? Eleskelen yksin ja erakkomaisesti. En koe kiinnostusta etsiäkään ihmiskontakteja. - Kuulun parin näytelmäni perusteella Suomen näytelmäkirjailijoihin. Olenko siis näytelmäkirjailija? Periaatteessa kyllä. Mutta tämän päivän teatteri on sitä mitä se on. - Olen rukoilija! Olen kesän aikana rakentanut kotiini rukouspaikan. Vähimmäisvaatimus on yltää aamurukouksiin ja iltarukouksiin. Kun keskityn rukouksiin niin tajuan, että minulla ei ole oleellista lisättävää. Rukoussanat kattavat tuntoni. Niin murheeni kuin ilonikin. Mutta suhteessa kuolemaan minulla on yhä elävä suu. Yritän jatkaa rukoustehtävää - kuolemaa kohti mennessäni.