Ainakin aikaisemmin kirjallisuudessa oli klassikkokuva parikymppisestä maailmantuskaa kärsivästä kirjailijanalusta, joka ilmaisi runoissaan hyvin tai huonosti maailmantuskaa. - No kun en seuraa lyriikan ajankohtaistilannetta niin en tiedä, että onko maailmantuska jo täysin poissa muodista ja sen paikalla on lyyrinen nokkeluus ja mitään haastamattomat koukeroiset kuvat. Mutta että parikymppinen. Mielestäni maailmantuskan pitäisi sävyttää aivan huutavasti meidän kuusikymppisten elämää. - Täytyyhän olla todellisuudentajua! Melko moni kuusikymppinen voi arvioida, että hänellä on elinaikaa enintään 20 vuotta. - Hän on jo vähiinsä irtautumassa työelämästä. Ei olisi enää välttämätöntä mielistelläkään. Elämä on kulumassa loppuun, joten miksi ei antaisi melko pidäkkeettömästi tietoa siitä minkä katsoo olevansa pielessä ja uhkaavan tulevien sukupolvien elämän mahdollisuuksia. Jokainen on hetken sukupolvien aallokossa mukana. - Missä on kuusikymppisten vallankumousyritys? Mehän tiedämme, että ilmastonmuutos ja ihmistsunami ovat todennettuja asioita. Nykypolitiikka on viemässä planeettamme tuhoon ja kaaokseen ja väkivaltaan. Mikä tukkii kuusikymppisten suut? Onko se itsekkyys ja lysähtäminen onnellisuuskuplaan? Itsensä runkkaaminen hienoissa huviloissa ja maailmanmatkoilla? Omaan ahmintaan kärsänsä upottaminen oli ahminnan kohde sitten mikä tahansa... Edustan kuta kuinkin viimeistä sukupolvea, johon liittyy oletus umpisokeuden välttämisestä. - Takanani on umpisokeus. Vauvat, lapset, nuoret... kaikki he ovat syntyneet tietovälineiden imuun ja harhaan. - Mutta siis kaiken kaikkiaan kuusikymppisyyden pitäisi merkitä vapautumista maailmantuskan ilmaisemiseen, poikkiteloin asettautumiseen mikäli se on tarpeen. Tänään se on tarpeen. - Tarvitaan... niin mitä tarvitaan. Tarvitaan myös heittäytymistä uhrautumiseen. Minulle se tarkoittaa Kristuksen seuraamista maailmassa.