Kävin kirjakaupassa. Selailin nopeasti joitakin kirjoja. Eräästä taidetta käsittelevästä teoksesta pompahti esiin ilmaisu kanssakärsiminen. Olisiko kirjoittaja peräti tarkoittanut, että taiteen tehtävä on kanssakärsiminen! Aika suuret luulot on taiteilijalla itsestään, jos hän tuommoista nostaa esiin! - Minä en pidä tästä ilmaisusta. En lainkaan. Sanoisin: riittää kun kärsijä kärsii ei siinä kanssakärsijöitä tarvita. - Sen sijaan tarvitaan kärsimyksestä pois nostajia. Sehän on silloin toimintaa, jolla on hyvinvointitavoite. - Tässä blogissa kirjoitan traumaantumisesta siten että ajatuksissani hyvin usein kytken siihen amnesian sulun. Kun traumaattinen tapahtumien kulku on peittynyt unohdukseen niin silloin kärsijä ei pääse määrittelemään ongelmaansa oikein. Hän ei ole syistä perillä. - Kun traumapommi on räjähtänyt ja traumafilmi on nähty niin kärsijä kärsii siltä perustalta. Mutta jossain vaiheessa hän kuitenkin tahtoo määritellä ongelmansa ja hakea siihen ratkaisua ja traumatyö on nimenomaan ongelmanratkaisua. Siinä tarvitaan innostavia ja oivaltavia tukiverkkoja eikä jotain haikeaa kanssakärsimistä. - Kun joku fiilistelee kanssakärsimistään niin näen siinä pohjimmiltaan tahtoa velttoon vetäytymiseen eikä toiminnalliseen apuun, joka suuntautuu varsinaiseen kärsijään.