Tämä ei ole onnellisuusblogi siinä mielessä, että en kuvaa matkaa onneeni. Täytän kesän mittaan 60. - Sisäinen henkinen maisemani on ollut aina vaikea. - Tänään se on traumafilmini vuonna 2014 nähtyäni uudistuneella tavalla vaikea. Mutta tämä ei ole syytösblogi, koska tämän elämän aikana traumafilmini jää toteen näyttämättä. - Jos se olisi pelkkää sisäistä kehitelmää, sisäistä valhetta niin onpahan erikoinen tapa piinata itseään. - Tunnen pakotetta yrittää kertoa niistä asioista mistä olen kertonut ja joista kertomista jatkan. Joskus raivon tai pelon vallassa tehtyjen poistojen jälkeenkin. - Se on selvä, että tahdon edistää onnea. - Minulla on katkeruutta kohtalostani ja siihen haen lääkitystä perimmältään uskostani. - Uskon ja tiedän, että henkimaailma on olemassa. Vieläpä katson saaneeni henkimaailmalta tehtäväksi kirjoittaa aihepiiristäni. - Sellainen asia kuin onnen kokemus kuuluu ihmisen elämään eikä kukaan saa katkaista toiselta ihmiseltä siipiä, joilla hän tahtoisi lentää ja seikkailla maailmassa elämänsä aikana. Tunnen kyllä tyydytystä tämän blogin ääressä silloin kun olen mielestäni onnistunut sanomaan jotain avaavasti ja koen erityisellä tavalla olevani portti ja tienviitta parempaan tietoon. - Kannan kaiken aikaa murhetta ja joskus tempaisen tänne kirjoitusta, joka ei edusta arvokasta murheen kantamista. Sitä pahoittelen ja toivon siis näkeväni kunnolla tarpeelliset poistokohdat.