Kaikki melske ja kohina blogissani kertoo siitä, että on muutoksen aika. - Minun täytyy olla niin voimakas, että teen muutoksen elämääni. Näin ei enää voi jatkua. Tämä on mitätöntä elämää. On lähdettävä liikkeelle. On murrettava totutut ympyrät. On lähdettävä liikkeelle vaikka kuinka pelottaisi ja ihmistä jolla on dissosiatiivisia oireita ja dissosiatiivinen elämänhistoria pelottaa hyvin paljon. - Minun on lähdettävä liikkeelle tai minun on perustettava liike. - Ajattelin, että ryhdyn kirjoittamaan kirjoja kun jään eläkkeelle. Jos niitä ei kukaan kustantaisi niin kustantaisin itse ja antaisin lukijan päättää mitä hän tahtoo lukea. - Mutta ei. Sisimpäni sanoo, että se olisi korviketta jollekin toden haasteelle, jota en tohtinut tai ymmärtänyt ottaa vastaan. - Hiljattain pyöräilyni aikana vastaan tuli varmastikin tänäpäivänä jo eläkkeellä oleva opettaja, joka kerran sanoi, että olen friikki. Tiedän, että hän sanoi sen varoituksena hyvää tarkoittaen työyhteisöni jäsenenä. No, hänen sanomisensa jälkeen friikkiyteni on syventynyt. Ok, sille ei enää voi mitään. Olen friikki. Mutta mitä friikki voisi tehdä että tekeminen tuntuisi liikkeeltä? - Ymmärrän, että olen nähtävissä potilaana. - Siihen rooliin istutettuna, mutta kapinoin vastaan. - Jos liike, kaipaamani liike, lähtee käyntiin potilaan roolista niin se on sitten niin. Ok.