Kuulun Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry:hyn. Oma tuotantoni on pienimuotoinen, mutta parinkin näytelmän saaminen ammattiteattereiden tuotantoon ei ole yksinkertainen juttu. Tuotannot maksavat, ovat riskejä. - Elämääni on lisäksi taakoittanut se kaikki traumatisoitumiseen viittaava, jota tuon täällä esiin yleisellä tasolla. Se on este mutta se on myöskin tietolähde. - Sellainen tietolähde jota ei tahtoisi mutta kun se on niin se on. Se on nähtävissä tietokantana. - Loppuelämäni aikana yritän ottaa puheeksi hyvin vaikeita asioita. Lähtökohdittain riittää tämä blogi ja sanomalehden kirjoitukset. Sitähän olenkin kyennyt tekemään. - Niin, yhden elokuvakäsikirjoituksen olen kirjoittanut Suomen elokuvasäätiön tuella, mutta sitä ei ole filmattu. On ollut ohjaajakuviointia ja pääosanesittäjäkuviointia, mutta tuotantoon saakka ei päästy. Teema olisi ajankohtainen tänäänkin. Mutta se siitä. Yritän sanoa kuitenkin, että pyrin vakavasti näytelmäkirjailijana ja käsikirjoittajana tutkailemaan tätä Louhimieskeissiä. - Arvelen että Louhimiehen tavoite on ollut vilpitön. Hän on tahtonut tehdä elokuvaa, joka sattuu ja on vereslihaista. - Hän on tahtonut filmata sitä minkä on määritellyt aidoksi. - Suomessahan on valtava perintö elokuvista, joissa kulissit kolisevat ja joissa näyttelemällä näytellään. En tietenkään tiedä yhtään mitään Louhimiehen hommista. On hyvä toki, että näyttelijät ovat kertoneet asioista. Näin on otettu puheeksi jotain sellaista mistä täytyy puhua. Arvelen että monessa suunnassa ollaan hyvin suuren hämmennyksen vallassa. Näyttelijyyteen kuuluu meneminen ulos mukavuusalueelta, mutta miten se voi tapahtua... Olin aikanaan yhden päivän seuraamassa Pekka Parikan Talvisota-elokuvan filmauksia kiitos Antti Tuurin sedän Jussi Tuurin. Jo se kaikki siinä maisemassa oleminen synnyttää ahdistuksen. - En pidä elokuvaa vähäisempänä kuin elämää vaan jonakin sellaisena mikä on omaa elämäänsä.