Ajauduin jälleen luostarikaipuun valtaan. - En ole vuosikausiin käynyt Valamossa. - Olen itseni kanssa kamppaileva ortodoksi.

Syvä hiljaisuus tietoisena valintana. Vaikeneminen. Kun luovuttaa niin vapautuu.

Kovaääninen kaikkialle kaakattava maailma menee menojaan. ---

Olen yrittänyt kamppailla arvokkuuden puolesta siellä missä näen, koen, aavistan irvokkuutta.

Blogini alkoi transsukupuolisten puolustuspuheenvuorona. - Kömpelönä sellaisena, koska itse olin kriisissä. Tutkin transsukupuolisuuden ilmiötä netitse. Ahmin tietoa. - Tajusin, että ihmisillä täytyisi olla erityinen sielunäkökyky, jolla he oivaltaisivat sellaisen ihmisen tilanteen, jolla sisänäkö ja ulkonäkö ovat eri paria.

Jos komediaelokuvaan ei muuta keksitä niin laitetaan sinne meikattu mies mekossa koheltamaan. - Tässä oivaltamattoman irvokkuuden lähtökohta silloin kun on niin sanotusti tosi kysymyksessä transsukupuolisen ihmisen elämässä.

Kuten olen sanonut ei ole muuntokonetta, jolla miehen anatomia muutettaisiin hetkessä naisen anatomiaksi. - On kysymyksessä prosessi, joka ottaa aikansa ja jostakin on aloitettava. On aloitettava alusta ja alku on hankala.

Kukaan ei tahdo anatomiaansa peruuttamattomia muutoksia leikkispäältä. Kyseessä ei ole kokeilu vaan lopullisuus. - Yliopistollisessa sairaalassa tapahtuu ensin diagnosointi, joka sekin ottaa aikansa.

Diagnoosi ei välttämättä valmistu sellaiseksi, että hoidot aloitettaisiin. - Matkan varrella saattaa löytyä muuta. Esimerkiksi traumaan perustuva dissosiatiivinen identiteettihäiriö, jolloin ihmisessä on sukupuolittunut persoonallisuuden osa. - Traumaprosessi elää sellaista vaihetta, että miehessä on naisen sivupersoona. Traumatisoitunut ihminen tarvitsee eheyttämistä pääpersoonansa suuntaan, joka on mies. Ei ole mitään aihetta kohdella traumatisoitunutta ihmistä irvokkaasti tai jättää heitteille.

- Transsukupuolisen saamat hoidot perustuvat diagnoosiin. Aito transsukupuolisuus ei ole sairaus, vika eikä vamma vaan olotila. Hätätila silloin kun hoidot eivät ole käynnissä.

Voinee sanoa niin, että transilmiöön on liittynyt julkisuusräjähdys viimeisten 15 vuoden aikana. Ainakin Suomessa.

Sillä on puolensa ja puolensa. - Tänään kai on sellaisia avioliittojakin missä puolisot mittelevät toisiaan: Kohta tuo mun mieheni laukaisee, että on nainen. Sen se tekee aivan varmasti. Tuo miten se piteli äsken käsiään on ilmiselvä naisellinen ele. Nainen se on! Tässä pitää varautua pikku hiljaa... - Tai päinvastoin.

Täytyy säilyttää mittasuhteiden taju! Transilmiö tulee säilymään aina marginaalisena.

Mutta tätäkin tapahtuu. Että toinen puoliso uskoutuu kertomaan olevansa transsukupuolinen. Ehkä tähän kertomiseen liittyy mukaan parahtava armon rukous ja ymmärryksen toive. - Silloin haluaisin, että puolisot voisivat käydä dialogia arvokkuudesta. Miten se voisi säilyä siinäkin tapauksessa, että seurauksena on avioero.

Ilmiöistä on puhuttava ja saa puhua, mutta ehkä voisi miettiä miten sen tekee ja mitä tavoitteita tai seurauksia on valitulla ilmaisutavalla.

Mutta siis otsikossahan oli syvä hiljaisuus ja luostarikaipuu... Ei maailma minun sanojani kaipaa.