Matkallani ulkoilmateatteriin Harparskogiin katsomaan Tuntematonta sotilasta kävin eräällä summan mutikassa vuonna 1918 teloitettujen punaisten miesten ja naisten hautapaikalla sekä Tammisaaren vankileirin muistomerkillä.

Tein ristinmerkkejä. -

Tappion kärsineet joutuivat julmuuden kohteeksi ja missä julmuus onkaan suurempi kuin sisällissodassa.

On siten ihmeiden ihme, että Suomen kansakunta pystyi torjumaan itäisen diktatuurin hyökkäykset sotien aikana.

Löytyi yksimielisyyttä. Mutta yksimielisyys ei ollut helppo asia.

Me olemme traumamaa ja vieläkin on kysyttävä miten tänään pystymme tarkastelemaan traumojamme.

Mikä tänään on mahdollista saattaa päivänvaloon? Mistä on yhä vaiettava? Mistä on vaiettava kun siitä on vaiettava?