Hyvää juhannusta!  Juuri nyt vaikuttaa ulkona hieman kolealta.

Itse vietän juhannukseni yksin. - Mitä teen? - Luen, kirjoitan, soitan vinyylilevyjäni, viihtyilen kitaroitteni ääressä. Käyn lenkillä. Tuijotan telkkaria, josko sieltä löytyisi jotakin ihmisen raadollisuudesta kertovaa aineistoa.

Jäin nyt lomalle. Teen pienimuotoisia lomasuunnitelmia.

Mutta... tietenkin kaipaan jotain. - Kaipaan henkisesti kevyttä naista, jota voisin tanssittaa juhannustansseissa. - Minun havahtumisen aistini heti tajuaa, jos nainen vaatii sellaista mihin resurssini eivät riitä. Jos naisella on vaatimusleuka. Minä niin pelkään ja inhoan naisen vaatimusleukaa.

Koen useimmat naiset vietävän raskaina. Kaikin tavoin raskaina ja vastuksellisina. He asettavat ylisuuren haasteen.

Olisi hauska tanssittaa naista jollakin pienellä lavalla, jossa olisi hyvin vähän ihmisiä ja jota mielellään lähenisi merimaisema. Ilman muuta jonkinlainen avaruus. Vuoristo.

Voisin olla ihan kahdestaankin hänen kanssaan kuka lieneekin ja me yhdessä hetkeksi vaikenisimme jakamastamme maailmantuskasta.

Hänen pitäisi oivaltaa kuninkuuteni ilman kuninkaan mammonaa.

Siitähän tässä myös on kysymys - olen kuningas ilman kuninkaan mammonaa.

Tietenkin kaipaan tällaista juhannusnaista, joka lyö minut ällikällä vaatimattomuudellaan.

Kuka on kuningatar hänen ei tarvitse pitää mainospuheita itsestään.

En minä siis munkkilaisesta traditiosta juhannuksena lukiessani ole suinkaan ehdottomasti juhannustansseja vastaan.

On harvoja naisia joiden silmiin tahtoisin päästä mutta kuvittelemani juhannusnaisen silmiin tahdon päästä.

Joskus tanssin yksinäisyydessäni niin, että pidän ruokapöydän jakkaraa sylissäni.

Jakkara on silloin päiväni paras kakkara.