Taas arvelen sellaisia tuntoja, että minun on syytä tyhjentää blogini. Tuumailen hetken.

Olen elämäni kulussa joutunut kokemaan mitä on vastavirtaan uiminen.

Jos ui myötävirtaan ja on myötävirran aallon harjalla niin mitäpä kiinnittää huomiota siihen, joka ui vastavirtaan.

Mikään aikakausi ei ole itsensä suhteen viisas. Omassa hulluudessamme motkotamme menneiden aikojen epäviisaudelle.

Hulluuteni yläpuolelle minun täytyy kohottaa ihmiskunnan hulluus, joka ylittää kotiplaneettansa kantokyvyn.

Myötävirta paisuessaan kohottaa tsunamin, on jo kohottanut - ja niin vastavirran uimarit menevät syvyyksiin.

Jos minua mikään tämän päivän meiningissä ei kiukuttaisi niin en antaisi itselleni ihmisen arvoa.

Mikä minua kiukuttaa? Minua kiukuttaa aikakautemme pelurimaisuus ja hengettömyys. Tahdoton tuhoon vievien asioiden toisto. Olemassaolon muoto, jota voi kuvailla teon sanalla jumputtaminen.

Kaikilla aikakausilla on jonkinlainen erilaisia teemoja koostava muoto - ja sisäisyydessäni on sellainen käsky, että minun mieleni tehtävänä on tavoittaa tuo muoto. Ja muotoa en pysty tavoittamaan, jos kieriskelen henkilökohtaisen elämän onnellisuuskuplassa mitä minulla ei ole ja mitä en koskaan pystynyt rakentamaan. Käsite onnellisuuskupla pujahduttaa mieleen itsepetoksen - enkä pysty siihen.

Perimmäisyyksien summaa minä kauhistelen ja sen vuoksi ratkeilen, koska olen voimaton.

Rihkamainen myötävirta on valtava ja täyttyy palkintoteoksista, joilla ei ole todellista nykyisyys- saati iäisyysarvoa.

Ihmiset pulisevat keskusteluja, joista ei nouse planetaarinen pelastusnäky.

Ihmiset eivät edes käsitä, että he ovat myötävirran kahleissa, koska he eivät löydä kahleitaan.

Jokainen itsenäinen ajattelija - joita on perin vähän - on myötävirran palvojien paineessa.